Sivut

tiistai 4. lokakuuta 2011

Alyson Noël: Sininen kuu

Katson Alyson Noëlin kirjoittamaa Sinistä kuuta kuin valtavaa karvaista hämähäkkiä. Edellinen osa Punaiset tulppaanit oli ollu iso pettymys ja pelkäsin kirjasarjan jatkuvan samalla radalla. Kuitenkin Ever vaan angstaa ja Damen katoilee kuin tuhka tuleen, tuumiskelen. Lopulta huokaan ja otan kirjan käteen. Eihän sitä voi tietää vaikka tämä olisikin uusi suosikkikirjani, vakuuttelen itselleni ja väännän kirja auki.

Ever on saanut vihdoinkin selville Damen salaisuuden ja on alkamassa päästä perille kuolemattomuuden mysteereihin. Omien voimiensa hallitseminen tuottaa vaikeuksia, eikä sekään oikein auta että Damen on jostain syystä muuttumassa heikoksi ja rupeaa käyttäytymään mitä eriskummallisimmalla tavalla. Mitä oikein tapahtuu?!?!

Ever metsästää vastausta Valomaasta, ulottuvuudesta elämän ja kuoleman rajamailta. Hän saa selville, että Sinisen kuun aikaan hän voi palata ajassa taaksepäin ja pelastaa koko ajan heikentyvän Damenin. Mutta hetkinen! Eikös se tarkoita että hän voisi pelastaa perheensä? Mutta molempiin Ever ei kykene. Ikuinen rakkaus vai perhe? Miten käy?

Damen oli tässä kirjassa vielä pahempi kuin edellisessä ja tuskastelin jossain kohtauksissa kun hän jälleen hävinnyt jonnekin tietämättömiin ja Ever jää jälleen seisoskelemaan suu auki: "Mihin se meni?" Kuitenkin Ever on parempaan päin kun hänellä pukkaa tehtävää niin ei ole aikaa jäädä makoilemaan ja murehtimaan menneitä. Kirjassa oli myös eräs hauska käännekohta, tai no hauska ja hauska, riippuu nyt miten sen ottaa.

Vaikka Sininen Kuu oli jossain suhteissa huonompi kuin edellinen osa, jotenkin pidin tästä enenmmän. En tiedä johtuiko se Everin käytöksestä vai siitä että hänen ärsyttävä Riley-siskonsa oli poissa, mutta siltii. On varautunut paljon pahempaan. Joten siis tämä oli iloinen yllätys. Kirja sopi hyvin edellisen kirjaa ja jatkettiin suoraan tarinaa, ilman naurettavia muisteluja edellisestä kirjasta.

Lukunäyte sivulta 46:
"Oletko sä kunnossa?" laitan kämmeneni hänen poskelleen tunteakseni lämpöä tai nihkeyttä, jonkin huolestuttavan merkin, vaikka en odotakkaan tuntevani mitään sellaista. Ja kun Damen pudistaa päätään ja katsoo minua, näen ohikiitävän hetken ajan miten kaikki väri katoaa hänen kasvoiltaan. Mutta se on silmänräpäyksessä ohi.
  "Sori, mä vain... mun pää tuntuu vähän kummaliselta", hän sanoo nipistäen nenävarttaan ja sulkien silmänsä. 

Otava, 2011

Ei kommentteja: